Kantorepun ompeluprojekti

Olen joskus vannonut, etten ole mikään ompeluihminen ollenkaan. Noh, nyt on pakko myöntää, että ehkä siihen on jonkinmoinen kipinä syttynyt, ja tuloksena ahkeroinnista on tällä kertaa ihka oikea kantoreppu! Enpä olisi ikinä uskonut moiseen projektiin lähteväni, mutta Siksaksis-blogissa oli niin pirun hyvä ohje, ja haluan tehdä eräästä kauniista kantoliinasta The Repun.

Tämä ensimmäinen reppu, jota en nyt kehtaa pelkästään harjoitukseksi kutsua, on tehty Haikarankehdon Inka-liinasta, joka osoittautui liian lyhyeksi tarpeisiimme.

Kakki alkoi tietenkin kaavoista. Ohjeessa on suurpiirteinen kaavakuva noin-mittoineen, mutta halusin onnistua kerralla. Siksipä pyysin ystävältäni kahvittelun lomassa taaperokoon Tulaa hyppysiini, ja otin siitä kriittiset mitat ylös. Tulaa olin kokeillut aiemmin kantoväline-esittelyssä, ja se oli tuntunut mukavalta. Lisäksi sitä kehuttiin pitkäikäisemmäksi, jos ottaisin moisen käyttöön nyt, kun taaperoni on reilun vuoden iässä.

Näillä mitoilla piirsin ensin mittakaavassa pienoiskaavat, ja sitten ne ihan oikeat. Kantoliinan saksiminen hirvitti alkuun, mutta pakkohan siitä oli aloittaa!

Vanhoista lehdistä saa teippailemalla kierrätyskaavapaperia - harmi vain, että tähän sattui kuva teurastamolta...

Olkaimiin tarvitsisin pehmikkeet, lantiovyöhön tukevamman sisuksen. Sain Facebook-ryhmästä vinkin, että olkaimiin voi käyttää puolitettua äitiyspakkauksen patjaa, jollainen tietysti löytyi meiltä kaapista. Vyön sisukseksi kävisi retkipatja, joka on vaahtomuovia tukevampi, ja sellainen löytyi edullisesti Tokmannista. Olkaimiin ei lisäksi tarvitsisi vanulevyä, sillä patjan paksuus puolitettunakin on pari senttiä.
















Leikkasin olkainpehmusteet yläpäästä parikymmentä senttiä lyhyemmiksi kuin kankaat, alapäästä noin 5 cm lyhyemmiksi. Yläpäähän halusin samantyyppisen lisäkiristysmahdollisuuden kuin monissa kaupallisissa repuissa, joten yläpäähän jäisi valmiina noin 10 cm pehmikkeetöntä olkainta.

Ompelin yhteen kankaiset olkainkappaleet jättäen yläreunan avonaiseksi. Hankalin vaihe taisi olla vaahtomuovikappaleiden lisääminen olkaimia kääntäessä, ja raidallisen kankaan kanssa asettelu edes suunnilleen suoraan tuntui mahdottomalta.

Seuraavaksi oli aika ommella olkaimen päälle remmi solkineen. Molempia näistä voi kierrättää loppuunkuluneista repuista, mutta koin helpommaksi ja nopeammaksi ostaa ne uutena Shelbyn verkkokaupasta. Se on muuten suomalainen! Ainoa, mitä en sieltä löytänyt, oli kaksoisliukusolki, jollaisen ansiosta esimerksiksi Tulassa on pitempi rintaremmin korkeuden säätömahdollisuus, joten päätin kokeilla tuolla kolmireikäisellä versiolla. Ja koska olen aina kaikessa lista-ihminen, tein havainnollisen kuvan siitä, kuinka remmin ompelisin, miten pitkä sen tulisi olla ja mihin kohtaan pitää muistaa mikäkin solki lisätä. Kaikki remmien päät poltin, myös ne, jotka jäivät piiloon.

Remmin ompeluun, kuten muihin päällitikkauksiin, käytin karhulankaa. Vanha ompelukoneraukkani kärsi kovasti tästä projektista, ja lensipä käyttäjältäkin useampi ärräpää ommellessa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että hallitus on antanut luvan uuden koneen hankintaan, sillä markettikone ei toista reppua taida suostua ompelemaan.

Orava-pehmolelu suostui keskeneräiseen reppuun, jotta sain sovitettua olkainten solkien ja ompeleiden kohdat.

Aloitin ompelemalla rintaremmin lukot kapeampaan remmiin ja edelleen liukusolkiin. Sitten ompelin tikapuusoljen leveämmän remmin yläpäähän, neulasin remmin olkaimeen, lisäilin liukusoljen lisäksi nyörinpidikkeen unihuppua varten, ja ompelin merkitsemistäni kohdista kiinni siten, että tikapuusolki jäi pehmikkeen yläreunan kohdille.

Urhea pikku-koneeni!

Seuraavaksi kävin paneelikappaleiden kimppuun. Ompelin ensiksi peppupussia varten laskokset, joista taisi tulla hiukan leveämmät, kuin taapero-Tulassa. Sain vinkin, että siinä pussukka voisi olla syvempikin. Tikkasin nämä kohdat vielä karhulangalla päältä siten, että saumavarat kääntyivät vastakkaisiin suuntiin etu- ja takakappaleissa.

Paneelin jalanteille tein pehmikkeet myös vaahtomuovipatjasta. Tällä kertaa huomasin, että sitähän voi leikata ihan hyvin saksilla; olkainpehmikkeet nirhasin miltei tylsällä mattopuukolla... Leikkasin taas patjakappaleen puoliksi, eli myös näiden pehmikkeiden paksuudeksi tuli pari senttiä. Harsin pehmikkeet paneelin takakappaleeseen, saumavarojen kulmaan. Sivusaumaan olisi voinut olla pitempikin matka, kuten myöhemmässä vaiheessa huomasin.

Ompelin leveämmästä remmistä pienet vastakappaleet olkahihnoille, näihin kiinnitin tikapuusoljet. Kiristäminen tässä repussa tapahtuisi siis päinvastaiseen suuntaan kuin Tulassa - jälleen sain vinkin, että kiristäminen lapsi selkäkyydissä olisi helpompaa, kun saisi vetää kainalon alta poispäin, eikä olkahihnoista alaspäin.

Neulasin paneelikappaleet oikeat puolet vastakkain, lisäsin väliin olkaimet ja olkahihnojen vastakappaleet, ja ompelin sivusaumat sekä olkainten kohdat yhteen. Yläreunan jätin auki, jotta voisin myöhemmin kokeilla unituen kokoa, mutta olisihan sen tässäkin vaiheessa jo voinut väliin lisätä.

Käänsin paneelin, sitä varten alaosa jätettiin ompelematta, ja tein tikkaukset pehmikkeiden viereen sekä olkahihnan vastakappaleiden kohdalle.

Seuraavaksi oli lantiovyön vuoro. Neulasin kankaiset kappaleet yhteen siten, että levein remmi oli välissä molemmissa päissä, reilulla saumavaralla. Merkitsin yläreunan keskikohtaan paneelin leveyden, ja ompelin lantiovyökappaleet siten, että aloitin ja lopetin siitä, mihin paneeli tulisi. Tälle kohtaa jäi kääntöaukko. Käännettyäni kappaleen tikkasin remminkohdat molemmilta puolilta, ja lisäsin lantiovyön lukon, vaikkei sitä olisi tarvinnut vielä, sillä lukossa oli molemmin puolin säätömahdollisuus, eikä sitä siis tarvinnut ommella kiinni.

Retkipatjasta leikkasin kaavan mukaan molemmista päistä noin 7 cm lyhyemmän lantiovyökappaleen, jonka vielä päätin vuorata molemmin puolin vanulevyllä. Vanulevyn harsin kaarevaan sivuun kiinni, jotta pakettia olisi helpompi käsitellä.

Laitoin retkipatjakappaleen lantiovyön sisälle ja asettelin paneelin sille tarkoitettuun aukkoon. Harsin senkin kiinni, koska ompelukone todennäköisesti nikottelisi muuten aikatavalla. Sain kokeilla vielä uudestaan, sillä ensimmäisellä ompelulla paneeli jäi liian ylös. Kun se viimein onnistui, ompelin samantien kaksi tikkiä, ettei mitään menisi enää vikaan.

Seuraavaksi leikkelin sopivan unitukikappaleen, joka oli yksinkertaisena samaa kangasta. Tähän kappaleeseem ompelin sivuihin nauhakujat nyöriä varten, ja nyöri tulisi siis paneelin yläreunasta asti kiinni, jottei tukea kiskoessa sen yläreuna kärsisi. Asettelin tuen paneelin yläreunojen väliin ja tikkasin samalla paneelin yläosan reunat jalanteiltä alkaen.

Tikkasin myös olkahihnojen kiinnityskohdat, joissa oli reilusti saumavaraa juuri tätä varten.

Ja arvatkaa mitä - sitten reppu oli valmis! Tässä teksti soljuu nätisti ja työvaiheet etenevät ripeästi, mutta olihan niitä mutkiakin matkassa... Pysähdytään sitä ennen vielä ihailemaan tuotosta!

Ompelukoneeni siis ei todellakaan tykännyt näin paksuista materiaaleista ja langasta, ja vaikka tikkaukset päälle päin näyttävät näteiltä (ne, jotka ovat suorassa), niin nurjalta jälki on aika karmeaa katseltavaa. Onneksi nurjaa nyt ei tarvitse katsella, eikä tikin rumuudella nyt käyttöönkään ole haittoja... Tässä nurjia ja oikeita. Lopulta päätin jättää peruuttelut sikseen, ja päätellä langat solmien. Niitä päitä kyllä kertyikin!

Sitten käyttökokemuksiin. Nappasin pojan heti reppuun kun hän heräsi, ja hän rauhoittui kyllä heti siihen - liinaa sitoessa hän alkuun kiukuttelee enemmän tai vähemmän. Sisävaatteissa ollessamme sain kiristellä kaikki säädöt tiukimmilleen, ja silti olisi voinut olla kireämmällä. Totesinkin, että seuraavaan reppuun teen lyhyemmät olkaimet. Ei tässäkään versiossa vikaa ole, sitä vain ei voi käyttää kukaan minua pienempi ihminen!

Sitten oli aika todelliselle koitokselle. Matka postille viemään isompaa kirjettä (vaippakauppoja tietenkin), mikä tarkoitti yhteen suuntaan noin puolen tunnin kävelyä. Koitos osoittautui kuitenkin kovaksi ainoastaan tottumattomille reisilleni; reppu tuntui mukavalta eikä hartioita ruvennut särkemään ollenkaan, kuten halpis-kantoliinani kanssa käy. Ainoa korjauksen aihe tähän reppuun oli rintaremmin korkeus; se oli nyt aivan liian korkealla, ja jouduin lisäämään irtonaisen kiristysremmin, jotta sain kiristyksen mieluisaan kohtaan. Onneksi tämä on pieni homma korjata.

Kaiken kaikkiaan olin oikein tyytyväinen jo tähän ensimmäiseen versioon, ja reppu 2.0:aan tulevat muutokset ovat melko pieniä; olkainten pituus oli tärkein, kenties teen niistä myös kaarevat. Lisäksi päätin, että tilaan ulkomailta niitä kaksoisliukusolkia, jotta saan rintaremmin korkeussäätöön enemmän varaa. Olkoonkin, että toimitus maksaa enemmän kuin itse tuote!

Lapsenkasvatusta omin neuvoin

Kun odotin esikoistani, odotukseni tulevaa vauvanhoitoa kohtaan olivat varsin optimistiset: saisinhan tarvittaessa kaiken mahdollisen avun ja neuvot niin neuvolasta kuin kokeneemmilta äideiltäkin.

Karu totuus paljastui kuitenkin jo hyvin pian pienokaisemme synnyttyä: ohjeita, vinkkejä ja käytäntöjä onkin pilvin pimein, ja ne ovat keskenään ristiriitaisia ja jopa täysin päinvastaisia! Imetyksen puolesta liputtajat neuvovat antamaan jatkuvasti nälkäiselle parikuiselle enemmän ja enemmän rintaa, vanha kansa puolestaan perunaa. Kantoliinan ja perhepedin avulla lapsesta sanotaan kasvavan itsenäinen, itsetuntoinen ja vahva persoona - vai oliko se sittenkin päinvastoin? Jos vauvalla on ilmavaivoja, neuvoo yksi antamaan siihen lääkettä, toinen jättämään imettävän äidin ruokavaliosta aineksia pois, ja kolmas unohtamaan koko imetyksen ja siirtymään korvikkeen käyttöön. Neljäs tietää kuitenkin sanoa, että kaikki korvikkeetkaan eivät välttämättä sovi kaikille vauvoille, ja kertoo kaverin kaveristaan, jonka vauva pystyi käyttämään ainoastaan yhtä tiettyä apteekista saatavaa korviketta ravintonaan.

Kaikkia ohjeita on täysin mahdoton noudattaa, joten pian sitä oppiikin luovimaan niiden välimaastossa, valiten sellaiset, jotka parhaiten sopivat omaan ajatus- ja arvomaailmaan. Ja samalla huomaan, että olen itse kehittynyt juuri tuollaiseksi neuvoja ja mielipiteitä jakavaksi konkariäidiksi. Raskaana olevat ja minua myöhemmin synnyttäneet ystävät ja nettikyselijät ovat jo saaneet osansa tästäkin vinkkipankista. Illan pimetessä sitä voi vain miettiä, että toivottavasti ei ole pahoittanut kenenkään mieltä - äitiys ja siinä onnistuminen kun ovat niin kovin arkoja asioita.

Toisaalta mieleen tulee silloin ne hetket, kun on itse saanut oivallisen neuvon, ja kunnon ahaa-elmämyksen omaan lastenhoitoonsa liittyen. Tuollaisissa tilanteissa olen ollut kiitollinen neuvojalle, vaikka oma typeryyteni olisikin paljastunut, ja itsetunto saanut pienen kolhun. Kenties tässä vinkkien jakamisessa onkin kyse juuri siitä. Sitä haluaa estää jotakuta muuta tekemästä samoja erheitä.

Hyviä esimerkkejä tällaisista ahaa-elämyksistä on useia, ja ainakin yksi niistä liittyy minulla imetykseen. Minun kotikuntani neuvolan imetysohjeistus oli mielestäni kohtalaisen hyvällä tasolla. Runsaasti sitä ei ollut, mutta perheneuvonnan "imetystunnilta" jäi mieleen jotain termejä, kuten tiheä imu, etu- ja takamaito sekä rintaraivarit. Myös neuvolan terkkamme oli perillä imetyksestä, ja kannusti siinä kiitettävästi pikkumiehen synnyttyä.

Juuri tämä hoitaja, joka oikeastaan on ammatiltaan sairaanhoitaja, takoi päähäni tuota tiheän imun käsitettä, eli sitä tosiasiaa, että vauva todella voi olla nälkäinen hyvinkin lyhyillä aikaväleillä, eikä se tosiaan johdu siitä, että rintamaito ei riitä. Sen sijaan vauva itse asiassa tilaileekin itselleen lisää maitoa - sanontatapa, joka minua edelleen hiukan huvittaa, kun kuvittelen pienen vastasyntyneen täyttävän tilauskaavaketta - ja tuo tilaaminen tapahtuu yksinkertaisesti rintojen jatkuvalla tyhjentämisellä.

Aivan heti en homman jujua hoksannut, sillä ensimmäiset viikot tuntuivat olevan jatkuvaa tiheää imua. Sitä iloitsi, kun sai merkitä vauvan unipäiväkirjaan yhtäjaksoisen kolmen-neljän tunnin unijakson, ja tätä jatkui varmaankin pari ensimmäistä kuukautta. Kolmen kuukauden ikään mennessä imetysvälit olivat jo aika vakiintuneet, ja vauvan nälkä oli joissain määrin ennustettavissa - ei silti tietenkään aivan täysin. Sitä tiesi, että päiväunien jälkeen imetetyn vauvan kanssa saattoi hyvin lähteä kahvilaan ja ehtiä syömään siellä vaikkapa wrapin ennen seuraavaa nälkää.

Sitten yllättäen, vain yhden päivän ajaksi, kaikki muuttuikin täysin. Huomasin jo aamulla, että jotain oli erilailla kuin ennen, kun en ehtinyt edes aamupalaani syödä, ennen kuin vauva jo vaati saada lisää rintaa. Asiasta oli ollut onneksi puhetta, ja neuvolan hoitaja oli tähdentänyt minulle, että lisämaitoa ei pidä antaa, vaan vain imettää niin usein, kun vauva sitä haluaa.

Ja se päivä olikin yhtä hullunmyllyä! Hyväksi onnekseni sekä minulla että miehelläni oli kotipäivä, ja sain keskittyä vain ja ainoastaan jatkuvaan imettämiseen. Kauhunsekaisin tuntein laskin kellosta imetysvälejä: puoli tuntia, vartti, korkeintaan kolme varttia. Aikaisemmin useita kertoja jopa kolmen tunnin päiväunia nukkunut vauva nukkuikin nyt vain kaksi kertaa koko päivänä, ja todellakin vain puolesta tunnista kolmeen varttiin.

Pelkäsin, että sama meno jatkuisi koko yön, tai vielä pahempaa, useita päiviä - mutta siinäkin minulla taisi käydä hyvä tuuri. Tuo päivää vaille kolmen kuukauden iässä tullut tiheän imun kausi kesti vain tuon yhden ainoan päivän. Noin vuorokausi sen jälkeen tapahtui uusi maidonnousu, ja maitoa tulikin jälleen yli tarpeiden. Kuka olisi uskonut, että tästäkin selvittiin ilman korviketta ja perunaa? Itse en olisi uskonut, ellen olisi saanut noin hyviä ohjeita etukäteen.

Vauvavuoden lähestyessä loppuaan olen katsellut menneisyyteen, ja havainnut kohtia, jotka ovat kehittäneet minua juuri tällaiseksi äidiksi, kuin olen nyt. Pienet asiat ovat vaikuttaneet suuriin linjoihin, ja ilman niitä äitiyteni olisi varmasti hyvin erilaista. Liittyminen tiettyihin neuvontaryhmiin Facebookissa on tuonut valtavasti tietoa paitsi vauvanhoitoon, myös kotiin ja omaan itseen liittyen.

Näin jälkikäteen ajateltuna nämä omiksi ottamani näkemykset taitavat kummuta niin sanotusta kiintymysvanhemmuudesta, vaikka tuota termiä en osaakaan itseäni kuvaillessa käyttää. Kestoilu ja kaikenlainen muu ekoilu ovat minulle tärkeitä asioita, kuten myös ruuan laadukkuus ja eettisyys. Imetystä pidin vain tapana ruokkia vauvaa, ja oletin sen tosiaan olevan vain vauvojen ruokailutapa. Nyttemmin olen oppinut, että imetys ja äidinmaito myös lohduttaa ja rauhoittaa, sen avulla voi nukuttaa ja jopa parantaa. Eikä se ole vain vauvojen etuoikeus, vaan yhä useammat taaperot ja sitäkin vanhemmat lapset nauttivat äidinmaitoa alkuperäispakkauksistaan. Oletin, että vauvaa pitää aina syöttää lusikalla, mutta nyt poikamme syö suurimman osan aterioistaan täysin itsenäisesti omin sormin. Kantovälineiden käyttöä en ollut edes tullut ajatelleeksi ennen kuin näin ystävälläni sellaisen, mutta nyt tiedän jo tasan tarkkaan, mitä eroa on rintarepulla ja kantorepulla, ja miksei lasta saa kantaa kasvot menosuuntaan päin. Alkuun häpeilin kertoa, että vauva otetaan välillä yöllä viereen nukkumaan, ja ettei päiväunia nukuta tiettyihin aikoihin omassa pinnasängyssä. Sittemmin lapsentahtisuus on saanut isomman jalansijan perheemme arjessa, ja olemme antaneet hyvällä omatunnolla pojan itse päättää, milloin on hyvä aika nukkua, syödä ja leikkiä.

Saatan mielipiteineni vaikuttaa jopa fanaattiselta ja turhantärkeältä, mutta en ole aivan niin täydellinen kuin annan ymmärtää. Olen näissäkin asioissa tarpeen tullen ollut valmis joustamaan. Täysimetykseni kesti vajaat viisi kuukautta täyden puolen vuoden sijaan, korviketta poikani sai ensimmäisen kerran tutustuessaan puuroihin seitsenkuisena. Kestovaippailu on 99-prosenttisesti täyskestoilua, mutta hoitoon ja pitkille reissuille löytyy myös kertakäyttöisiä. Ruokaa olisi kiva ostaa aina luomuna, mutta rahatilanteen vuoksi pitää välillä miettiä, onko varaa ostaa edes kotimaista. Rattaat ovat meillä myös käytössä, ja kotosalla ollessa kantoliinat lojuvat nätisti hyllyä somistamassa. En vain ole oppinut niiden kanssa tekemään kotitöitä, vaikka siten saattaisikin säästää vähäisiä hermojaan. Vauva nukutetaan ilman rintaa suoraan omaan sänkyynsä, joka kuitenkin vielä on samassa makuuhuoneessa. Ensimmäisestä kunnon itkusta tuo yksitoista kuukautta täyttävä pääsee kuitenkin vielä rinnalle, ja jää sitten nukkumaan perhepetiin ainakin osaksi yötä.

Tämä on meille sopiva elämäntyyli, jota en ole kopioinut suoraan oppaista tai joltain muulta perheeltä. Kai tämän kirjoituksen tarkoitus on kertoa, että jokainen saa olla omassa vanhemmuudessaan sellainen kuin itse parhaaksi näkee, ja tehdä lapsensa puolesta omat valintansa. Neuvomista en kiellä, sillä vauvavuoden aikana niitä huomioitavia asioita on vain niin paljon, ettei nuutunut vanhempi ehdi kaikesta ottaa itse selvää. Silloin ovat hyvät neuvot kohdillaan, kunhan niitä ei väkisin tuputeta käytettäviksi.

Lopuksi haluan mainita näitä Facebook-ryhmiä, joista on ollut minulle suurta apua vauva-arjessa:

• Oma "mammaryhmäni", joka koostuu samaan aikaan synnyttäneistä äideistä
• Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon (eli OMV), jossa käydään ostamisen ja myymisen lisäksi parhaat keskustelut niin vaipoista ja kantamisesta kuin vaikkapa ruuanlaitosta,vaatteiden ompelusta tai ekologisesta kodinhoidosta
• Kantoliinat ja kantoreput - kysy ja keskustele
• Imetyksen tuki ry, johon tutustuin valitettavan myöhään, vasta puolisen vuotta esikoisen syntymän jälkeen
• Sormiruokailijat, josta sain ja saan edelleen loistavaa opastusta ja vertaistukea lapsen omatahtiseen ruokailuun

Kantamisesta

Mielessä on ollu kirjottaa tänne omia kokemuksia vauvan kantamisesta, ja nyt ehdin sen viimein tekemään. Lisää ajatuksia tulee varmaan Aarnon kasvaessa, nyt on puoli vuotta kantokokemusta takana!

Tästä se kaikki lähti. Aarno oli kuvanottohetkellä kolmisen viikkoa vanha, ja katosi kokonaan trikoisen liinan alle. Alotin ummikkona Tricot Slen-trikooliinalla, jolla mittaa on 5,5 m, ja sidontana on kietaisuristi II. Näitä molempia suositeltiin alottejille, ja hyvin onnistu!

Trikoista liinaa suositellaan sidottavaksi niin, että lapsen päällä on kolme kerrosta liinaa tukemassa. Siksipä en muita sidontoja edes kokeillu tällä. Kannoin melko vähän muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, lähinnä sillon tällön kävelyllä ja kahvilareissuilla. Sillon en vielä tienny asiasta nimeltä ergonominen kantaminen, ja siksipä joululomalle junalla lähtiessä Aarno olikin asemalla odotellessa kasvot menosuuntaan liinassa - asento, jota ei suositella oikeastaan millään kantovälineellä. Kauaa tuossa ei kuitenkaan raukka joutunu roikkumaan, ja nyt äiti on astetta viisaampi.

Seuraava hankinta oli vuorossa, ko trikooliina alko löystyä käytössä, ja tämä tuli eteen Aarnon painaessa noin 7 kiloa. Halusin kudotun liinan, koska haen aina ja kaikessa mahollisimman monipuolisia ratkaisuja. Pitkä, tukeva kudottu liina mahollistaa kantamisen niin vauvan kuin taaperon kanssa, ja käytettävissä on lukuisia eri sidontoja. Yhellä liinalla siis pärjää teoriassa, eikä tarvitse lisäosia, kuten joissain kantorepuissa. Tällä kuvan liinalla on pituutta 4,6 metriä (koko 6) ja se on Little Frog-merkkinen puuvillaliina.

Kudotulla liinalla käytän paljon kietaisuristi I-sidontaa, joka on kaikista tukevin kävelyillä tai jos Aarno nukkuu päikkärit kyläillessä liinakyydissä. Se on myös ergonomisin, koska se antaa lapselle sivuttaista tukea, mikä on tärkeää, ko selkä ei vielä kestä omillaan. Olen myös kokeillu tuplaristiä, joka on kätevä siitä, että sen voi sitoa valmiiksi ja nostaa lapsen kyytiin vaikka autosta. Siitä ei ole kummemmin vielä kantokokemusta, koska kokeilu oli lähinnä sidonnan opettelua.

Kantaahan ne isätkin! Meillä miesolento on kantanu Aarnoa joitain kertoja kävelylenkeillä, niin trikoisella kuin tällä kudotullakin. Liina riittää juuri sopivasti, koska ollaan samaa kokoluokkaa, tosin miehellä on ehkä enemmän ympärysmittaa. Hankalaa miesolennon kantamisesta tekee se, ettei se pysty sitomaan itte, vaan mie teen sen. Silloin on vaikea arvioida, onko liina tarpeeksi kireällä, ja minkä takia vaikkapa hartiat väsyy. Ehkä siksi miesolento kantaaki vähemmän.

Kudottu liina mahdollisti myös lonkalla kantamisen, mikä on oiva vaihtoehto kasvot menosuuntaan kantamiselle, koska lonkalta lapsi näkee ympärilleen. Käytän lonkalla kantamiseen lonkkaristi-sidontaa, mutta siihen tuo 6-koon liina on hiukan liian pitkä. Niinpä hankin vielä toisen kudotun liinan, Haikarankehdon Inka-värityksellä 3,2 metriä pitkän, eli 3-koon puuvillaliinan. Minun kokoselle se sopii juuri hyvin lonkkaristisidontaan.

Lonkalle sitasen pojan silloin, ko on sen hereilläoloaika ja pitäs saada jotain tehtyä. Saatan syödä itte, juoda teetä tai vaikka tiskata. Kovin helppoa kodinhoito ei minusta vauvan kanssa ole, joten koitan kyllä useimmiten tehä hommat ilman liinakyytiläistä. Joskus se vaan ei ole mahollista, jos Aarno ei suostu muualla olemaan ko sylissä. Ja liinakyydissä tietysti viihdyttää liinailukoru, jollasen olen värkänny itte.

Koska tällä lyhyellä liinalla eli lyhärillä ei voi tehä kietaisuristisidontaa, niin opettelin sitte tällasen lenkkiristisidonnan. Siinä käytetään apuna irtonaista kantoliinarengasta, jollaset tilasin netistä. Edestä näyttää hyvin paljon kietaisuristiltä, mutta takakuva hahmottaa parhaiten, mistä on kyse.

Tässä sidonnassa ei siis käytetä solmuja, vaan liinan hännät vedetään selkäpuolella renkaasta läpi. Tätä käytän oikeastaan vain silloin, ko ei ole pitempää liinaa mukana vaikkapa ostoskeskusreissulla. Sidonta on tukeva, mutta kaupassa käveleskellessä sitä sai kyllä välillä kiristellä. Myöskään sivuttaistukea ei ole niin hyvin, joten varsinkaan tässä vaiheessa en käytä tätä pitkiä aikoja.

Onnistuu se soseen syöttäminenki liinassa, jos tarvii! Kätevä tapa syöttää kahvilassa tai kylästellessä, varsinki vielä, ko vauvaa ei saa istuttaa syöttötuoliin. Tarkotus olis kyllä opetella sormiruokailua pian, joten sitte liinasyönti ei enää onnistu...

Kaikkiaan olen tykänny tästä kantamisesta, vaikka selkävaivoja onki ollu taustalla. Ergonominen kantaminen ei kuitenkaan kuormita selkää samalla tavalla ko kanniskelu käsissä. Liinailu on tällä hetkellä helpoin tapa lähteä kävelylle ja lähikauppaan, koska vaunuvarasto on niin monen oven takana, enkä millään jaksais kantaa sieltä sekä vauvaa että ostoksia kämppään. Senpä takia käytän useimmiten liinaa kävelyillä, ja Aarno tykkää myös nukkua siinä.